Nellin päiväkirja

Nelli Tobyn

Kirjoittaja: Nelli Tobyn

Päiväkirja on Nellin oma kertomus: arviot, uskomukset ja tulevaisuudensuunnitelmat on luettava hänen näkökulmastaan.


Lapsuuteni

Olin löytölapsi. Sandpointin pappi, isä Ezakien Tobyn, otti minut luokseen ja kasvatti minut kirkossa. Kai minun pitäisi olla siitä kiitollinen. Niinhän ihmiset aina ajattelevat. Että koska joku ottaa hylätyn lapsen kattonsa alle, kaikki sen jälkeen tapahtuva muuttuu automaattisesti hyväksi teoksi.

En koskaan ollut samanlainen kuin muut lapset, eivätkä he antaneet minun unohtaa sitä. Jotkut olivat kateellisia ulkonäöstäni, toiset eivät uskaltaneet edes puhua minulle, ja osa keksi jatkuvasti uusia tapoja nolata tai satuttaa minua. Lapset ainakin olivat rehellisiä julmuudessaan. Aikuiset tekivät saman hymyillen.

Varisialaiset sanoivat, että Desna oli siunannut minut. He uskoivat kosketukseni parantavan syyliä ja ihottumia, hiuksistani keitetyn teen auttavan naisia tulemaan raskaaksi ja ääneni karkottavan pahoja henkiä. Minua kosketeltiin, pyydettiin laulamaan, pyydettiin antamaan hiuksiani ja tuijotettiin kuin olisin ollut jokin pyhä eläin torilla.

Kaikki tietenkin tarkoittivat hyvää.

Sillä lauseella ihmiset antavat itselleen anteeksi melkein mitä tahansa.

Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän tunsin olevani ihminen. En ollut tyttö. Olin merkki, enne, siunaus, kaunis kummallisuus, jonka ympärille muut saivat rakentaa omat typerät tarinansa.

Delek

Sitten Delek Viskanta alkoi liehitellä minua.

Hän oli varisialainen poika kaupungista, eikä hän tuntunut välittävän siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Hän ei pyytänyt minua parantamaan mitään, ei halunnut hiuksiani eikä puhunut Desnasta. Hän vain halusi olla kanssani.

Se riitti minulle.

Olin niin nälkäinen tavallisuudelle, että heittäydyin hänen syliinsä melkein heti. Jälkeenpäin ajatellen se oli tietenkin typerää, mutta nuorena sitä erehtyy joskus luulemaan, että ensimmäinen ihminen, joka kohtelee sinua kuin ihmistä, myös rakastaa sinua.

Isä ei olisi koskaan sallinut suhdettamme. Hän halusi pitää minut “puhtaana”, jotta voisin joskus päästä arvostettuun luostariin. Minun elämäni oli hänellekin suunnitelma, johon minulla ei ollut juuri sanottavaa.

Niinpä tapasimme Delekin kanssa salaa. Meillä oli omat piilopaikkamme, ja suosikkimme oli vanha salakuljettajien tunneli kaupungin alla, jonka Delek oli löytänyt lapsena.

Pian olin raskaana.

Kun kerroin siitä hänelle, hän lakkasi teeskentelemästä.

Hän kutsui minua lutkaksi ja huoraksi. Sitten hän pakeni Sandpointista, koska pelkäsi isääni.

Siinä se siis oli. Kaikki se puhe, kaikki kosketukset, kaikki lupaukset. Kun seuraukset ilmestyivät, hän juoksi karkuun ja jätti minut kantamaan ne yksin.

Olin ensin järkyttynyt. Sitten olin vihainen. Lopulta olin niin täynnä vihaa, etten oikein tiennyt, mitä sillä tehdä.

Kun isä sai tietää raskaudesta, hän onnistui tekemään tilanteesta vielä pahemman. Hän ei päästänyt minua enää ulos kirkosta. Joka ilta hän saarnasi minulle synnistäni ja pakotti minut rukoilemaan Desnalta anteeksiantoa.

Anteeksiantoa mistä, sitä en vieläkään tiedä.

Siitä, että olin rakastanut jotakuta? Siitä, että olin ollut typerä? Siitä, että mies oli jättänyt minut? Vai ehkä vain siitä, että olin pilannut suunnitelman, jonka hän oli tehnyt elämäni varalle?

Jokainen rukous sai minut vihaamaan häntä vähän enemmän.

Yö, jona kaikki muuttui

Olin seitsemännellä kuulla raskaana, kun eräänä yönä viha lopulta pääsi ulos.

En muista kaikkea siitä selvästi. Muistan vain tunteen. Se ei ollut enää tavallista suuttumusta, vaan jotakin niin voimakasta, että se täytti koko mieleni. Huusin, riehuin ja löin kaikkea, minkä sain käsiini.

Myöhemmin ymmärsin, mitä oli tapahtunut.

Syvällä Sandpointin alla oleva Vihan Runewell oli herännyt. Minussa oli ilmeisesti jo valmiiksi niin paljon raivoa, että sen voima löysi minut helposti.

Samana yönä menetin lapseni.

Näin sen vain hetken. Kätilöt kalpenivat heti ja veivät sen pois ennen kuin ehdin edes kunnolla ymmärtää, mitä olin nähnyt.

Se ei ollut tavallinen lapsi.

Se oli hirviö.

En nähnyt sitä enää koskaan. Kukaan ei kertonut minulle, mitä sille tehtiin. Uskon, että he polttivat sen salaa ja päättivät, että oli parempi olla puhumatta asiasta.

Sellaisia ihmiset ovat. Kun jokin ei sovi heidän maailmaansa, se piilotetaan, poltetaan tai haudataan, ja sitten kaikki käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Olin menettänyt lapseni. Samalla sain tietää kantaneeni sisälläni jotakin, jota kaikki ympärilläni pitivät kauhistuttavana.

Se oli enemmän kuin pystyin silloin kestämään.

Vaivuin uneen, josta en pystynyt heräämään.

Unet

Unessa Lamashtu tuli luokseni.

Hirviöiden äiti.

Hän ei pyytänyt minua häpeämään. Ei rukoilemaan anteeksiantoa. Ei väittänyt, että kaikki, mitä minulle oli tehty, oli tapahtunut omaksi parhaakseni.

Hän vain näytti minulle totuuden.

Kaikki ympärilläni olivat tehneet elämästäni kurjaa. Delek. Isä. Sandpointin ihmiset. Jokainen, joka oli katsonut minua ja nähnyt jotakin muuta kuin ihmisen.

Lamashtu näytti minulle myös, mitä enkelivereni todella oli.

Kirous.

Hopeiset hiukseni. Violetit silmäni. Vartaloni, jota ihmiset olivat tuijottaneet niin kauan kuin muistan. Kaikki ne asiat, joita muut kutsuivat siunauksiksi, olivat vain kahleet, joilla minut oli sidottu siihen, mitä muiden mielestä minun piti olla.

Unissa hän opetti minulle, että voisin päästä niistä eroon. Että voisin polttaa tuon tahran pois ruumiistani ja sielustani ja täyttää tyhjän kohdan jollakin, jonka minä itse valitsen.

Kun lopulta heräsin, en ollut enää sama ihminen.

Enkä halunnut ollakaan.

Sinä yönä kiilasin isän makuuhuoneen oven kiinni hänen nukkuessaan. Sitten sytytin kirkon tuleen ja lähdin Sandpointista.

Kuulin myöhemmin, että kaupunkilaiset uskovat minun kuolleen palossa hänen kanssaan.

Ajatus melkein naurattaa.

Antaa heidän surra minua. Antaa heidän kertoa toisilleen, kuinka traagista kaikki oli ja kuinka kukaan ei olisi voinut tehdä mitään.

Uskokoot mitä haluavat.

Magnimar ja Delekin loppu

Menin Magnimariin ja löysin sieltä Skinsaw-kultin, Norgorberia palvovia tappajia.

He eivät kauhistelleet vihaani. He ymmärsivät sen.

He auttoivat minua löytämään Delekin.

Ja minä tapoin hänet.

Olin kuvitellut sen tuntuvan paremmalta.

Olin kuvitellut, että kun näkisin hänen kuolevan, jokin sisälläni rauhoittuisi. Että vuosien raivo valuisi pois ja jäljelle jäisi hiljaisuus.

Ei jäänyt.

Hänen kuolemansa ei vienyt kostonhimoani pois. Se vain teki yhden asian selväksi: Delek oli ollut vain yksi ihminen.

Sandpoint oli edelleen olemassa.

Kaikki ne muutkin olivat.

Skinsaw-kultin johtaja näki minussa jotakin, mistä hän piti. Hän antoi minulle medaljongin, johon oli kaiverrettu seitsensakarainen tähti, ja kutsui sitä Sihedron-medaljongiksi.

Hän sanoi, että minulla oli suurempi osa näyteltävänä. Että uneni eivät olleet pelkkiä unia, vaan kartta kohti kohtaloani.

Ensimmäistä kertaa joku ei käskenyt minua unohtamaan vihaani.

Hän käski seurata sitä.

Niin minä tein.

Takaisin Sandpointiin: katakombit ja Erylium

Palasin Sandpointiin salaa.

En kaupungin takia. En kaivannut sitä paikkaa hetkeäkään.

Jokin vain veti minua takaisin salakuljettajien tunneliin, juuri siihen kohtaan, jossa Delek ja minä olimme saaneet lapseni alulle.

Siellä oli tiiliseinä.

En tiennyt, mitä sen takana oli, mutta tiesin, että minun piti päästä läpi.

Murskasin seinän ja löysin Vihan katakombit.

Ja siellä oli Lamashtun pyhäkkö.

Silloin moni asia loksahti paikoilleen.

Lapseni ei ollut muuttunut hirviöksi sattumalta. Se oli saanut alkunsa aivan Lamashtun pyhäkön vieressä.

Hän oli koskettanut sitä alusta asti.

Ajatus, joka olisi joskus kauhistuttanut minua, tuntui nyt melkein lohdulliselta. Ehkä lapseni ei ollutkaan vääränlainen. Ehkä maailma sen ympärillä vain oli.

Katakombeissa tapasin Eryliumin, quasitin, joka palvelee Lamashtua. Opiskelin hänen johdollaan monta kuukautta, ja hän opetti minulle paikan salaisuuksia.

Kukaan Sandpointissa ei ollut koskaan ymmärtänyt, mitä heidän jalkojensa alla oli.

Se tuntui sopivalta. He eivät koskaan ymmärtäneet mitään muutakaan.

Malfeshnekor

Noiden kuukausien aikana Lamashtu lähetti minulle uuden näyn.

Näin valtavan hirviön, jotakin suden ja goblinin välistä, lukittuna syvälle maan alle.

Hänen nimensä on Malfeshnekor.

Hän on barghest ja yksi Lamashtun valituista.

Jos löydän hänet ja vapautan hänet, hän auttaa minua tuhoamaan Sandpointin.

Mutta se ei ole ainoa syy, miksi tarvitsen häntä.

Hän on myös avain muutokseeni.

Olen elänyt koko elämäni niin, että muut ihmiset ovat kertoneet minulle, kuinka onnekas olen. Kuinka kaunis olen. Kuinka siunattu olen.

En halua enää mitään siitä.

En halua olla puoliksi enkeli.

Haluan olla yksi Lamashtun lapsista.

Haluan, että kun ihmiset katsovat minua, heidän ei enää tee mieli koskettaa hiuksiani tai pyytää minua laulamaan.

Haluan heidän pelkäävän.

Haluan tulla hirviöksi.

Ensimmäinen ryöstöretki

Ensimmäinen hyökkäys Sandpointiin oli pieni. Noin kolmekymmentä goblinia.

Kaupunki luulee edelleen, että goblinit vain sekoilivat juhlissa ja aiheuttivat mahdollisimman paljon häiriötä.

Se kertoo aika paljon siitä, miten Sandpointissa ajatellaan.

Samalla kun kaikki sankarit juoksivat ympäriinsä goblinien perässä, Tsuto ja hänen joukkonsa kävivät hautausmaalla ja veivät isäni arkun.

Vain muutama Thistletopin goblin kuoli.

Suunnitelma toimi.

Ripnugget olisi varmaan halunnut ensimmäisestä hyökkäyksestä jonkin suuren sotalaulun arvoisen voiton. Minä tarvitsin vain arkun.

Hän ei tiedä sitä vieläkään.

Suunnitelmani Sandpointin ja Runewellin varalle

Todellinen hyökkäys on vielä edessä.

Aion lähettää Sandpointia vastaan noin kaksisataa goblinia ja polttaa koko kaupungin maan tasalle.

Ei pelkästään siksi, että vihaan sitä.

Vaikka vihaan kyllä.

Sandpointista tulee uhri Lamashtulle. Kun kaupunki palaa ja ihmiset kuolevat siellä, missä he ovat viettäneet koko elämänsä kuvitellen olevansa turvassa, toivon Lamashtun saattavan muutokseni loppuun.

Toverini eivät vain pääse yksimielisyyteen siitä, miten hyökkäys pitäisi tehdä.

Ripnugget haluaa yhden suuren maahyökkäyksen. Hänen mielestään riittää, että goblineja on tarpeeksi ja ne juoksevat tarpeeksi nopeasti oikeaan suuntaan.

Se on hyvin ripnuggetmainen suunnitelma.

Tsuto sentään ajattelee.

Hän haluaa pyytää Eryliumin apua ja lähettää syntisyntyisiä katakombeista salakuljettajien tunnelia pitkin. Tunneli johtaa hänen isänsä lasitehtaan alle. Samaan aikaan muut joukot hyökkäisivät joen suunnasta ja lasitehtaalta, pienempinä ja tarkemmin kohdistettuina ryhminä.

Muut ovat enimmäkseen hänen kanssaan samaa mieltä.

Paitsi Bruthazmus.

Tsuto väittää, että Bruthazmus vastustaa häntä vain ärsyttääkseen.

Se kuulostaa täysin mahdolliselta.

En ole vielä päättänyt, kumpaa suunnitelmaa käytämme. Suoraan sanottuna asia ei ole juuri nyt tärkein ongelmani.

Thistletopin alla olevat huoneet ovat tärkeämpiä.

Kun Malfeshnekor on vapaa ja minun vallassani, meidän ei tarvitse enää olla erityisen varovaisia. Tai erityisen ovelia.

Runewell tarvitsee kuitenkin myös oman osansa.

Kuolema ruokkii sitä. Viha ruokkii sitä.

Sandpoint on täynnä kumpaakin.

Kun kaupunki palaa, satojen ihmisten pelko, raivo ja kuolema virtaavat Runewelliin. Goblinienkin kuolemat kelpaavat sille. Siinä suhteessa se ei ole nirso.

Tiedän jo, kuinka sen voimasta luodaan syntisyntyisiä. Ongelma on se, että Runewell voi sammua, jos käytän sitä liikaa.

En tiedä, miten sen saa uudelleen heräämään.

Siksi sitä ei saa kuluttaa loppuun ennen kuin Sandpoint on poltettu.

Sen jälkeen sillä pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi ravintoa.

Lamashtun lahja

Poltin isäni jäännökset täällä Thistletopin pyhäkössä ja annoin ne uhriksi Lamashtulle.

Rituaali onnistui.

Minun muutokseni on alkanut.

Vasen käteni on nyt punainen demonin kynsi.

Ensimmäinen oikea lahja, jonka olen koskaan saanut.

Kun Sandpoint palaa Lamashtun kunniaksi, toivon hänen viimeistelevän sen, minkä hän aloitti.

Muu osa minusta näyttää edelleen samalta.

Se ärsyttää minua enemmän kuin osaan selittää.

Hopeiset hiukset. Violetit silmät. Kaunis vartalo. Kaikki ne asiat, joita ihmiset ovat koko elämäni ajan ihailleet ja joiden vuoksi he ovat kuvitelleet tuntevansa minut.

Minulle ne ovat vain enkeliveren jättämiä jälkiä.

Haluan ne pois.

Sen sijaan vatsani poikki kulkevista arvista ja haavoista olen ylpeä.

Ne eivät ole kauniita.

Siksi pidän niistä.

Pidän vatsani paljaana, jotta kaikki näkevät ne. Ne ovat Lamashtun merkki ja muistutus siitä, ettei minun ruumiini kuulu Desnalle, isälle, Sandpointille eikä kenellekään niistä ihmisistä, jotka joskus kuvittelivat saavansa päättää, mitä minun piti olla.

Minä kuulun Hirviöiden äidille.

Ja tällä kertaa minä itse valitsin sen.


Ihmiset ympärilläni

Ripnugget

Ripnugget on Thistletopin goblinien sotapäällikkö.

Kun saavuin ensimmäisen kerran tänne tovereideni kanssa ja ehdotin hänelle liittoa, hän ymmärsi ainakin yhden asian nopeasti: jos olisimme halunneet ottaa paikan väkisin, olisimme luultavasti pystyneet siihen.

Niinpä hän päätti kuunnella.

Se oli häneltä poikkeuksellisen viisasta.

Kun näytin hänelle pyhän symbolini ja mainitsin Malfeshnekorin nimen, hän järkyttyi niin pahasti, ettei pystynyt hetkeen peittämään sitä. Sen jälkeen hänen suhtautumisensa minuun muuttui kokonaan.

Nykyään hän kohtelee minua kuin olisin jokin kuningatar, pyhimys tai ehkä erittäin vaarallinen lemmikkieläin.

En ole aivan varma, mikä niistä.

Hän on myös sairaalloisen kiinnostunut minusta. Luulen, että hänen omat vaimonsa ovat jääneet aika vähälle huomiolle sen jälkeen, kun saavuin.

Ripnugget viettää suurimman osan ajastaan valtaistuinsalissaan katsellen sotilaidensa harjoitusotteluita, kuunnellen sotalauluja ja suunnitellen uusia hyökkäyksiä Sandpointiin.

Sitten hän tulee selittämään suunnitelmiaan minulle ja odottaa hyväksyntääni.

Se on välillä melkein hellyttävää.

Hän luottaa minuun, koska olen saanut täällä enemmän aikaan muutamassa kuukaudessa kuin hän vuosissa.

Ensimmäinen hyökkäys Sandpointiin ei ollut se suuri voitto, jota hän kuvitteli. Sen tarkoitus oli vain pitää kaupunki kiireisenä sillä aikaa, kun haimme isäni arkun.

En kertonut sitä hänelle.

Miksi olisin?

Sen jälkeen olen kuitenkin pyhittänyt pyhäkön uudelleen, saanut yhteyden Malfeshnekoriin ja avannut muinaisia huoneita syvällä Thistletopin alla. Samalla hänen linnoituksensa on laajentunut.

Se riittää pitämään hänet tyytyväisenä.

Gogmurt sen sijaan ei pidä minusta.

Hän kertoo sen mielellään.

Arvostan siinä ainakin rehellisyyttä.

Muut goblinit pitävät suunsa kiinni.

Se on vielä parempi ominaisuus.

Bruthazmus

Tapasin Bruthazmuksen tiellä.

Hän oli elänyt vuosikausia yksin ansastajana Nettlewoodin pohjoisosissa ja ryöstellyt Lost Coast Roadia kulkevia matkalaisia.

Kun tapasimme, hän yritti napata minut.

Myöhemmin hän kertoi aikoneensa myydä minut Riddleportin merirosvoille.

Ajatus huvittaa minua edelleen.

Hän ei onnistunut saamaan minuun edes naarmua.

Olisin voinut tappaa hänet, mutta päätin tarjota hänelle töitä henkivartijanani.

Hän suostui.

Bruthazmus on julma, ilkeä ja epämiellyttävä melkein kaikille. Myös muille tovereilleni. Hän ei edes yritä peittää sitä, ettei nauti heidän seurastaan.

Goblinien vaimoista hän tosin tuntuu pitävän.

Minun kanssani hän on aivan erilainen.

Hän kuuntelee minua, pysyttelee lähellä ja käyttäytyy välillä melkein kuin lapsi, joka odottaa hyväksyntää äidiltään.

Se on hieman outoa.

Mutta olen tottunut siihen, että ihmiset keksivät minulle rooleja.

Ainakin tästä roolista on hyötyä.

Orik Vancaskerkin

Löysin Orikin nuhjuisesta baarista Magnimarista.

Tarjosin hänelle töitä henkivartijanani, ja hän suostui ilman turhia kysymyksiä.

Pidän siitä ihmisissä.

Orik on palkkasoturi Riddleportista. Hän sanoo, ettei voi palata sinne. Hän ei ole kertonut miksi, enkä ole kysynyt.

Jos asia olisi minulle tärkeä, ottaisin selvää.

Hän on karulla tavalla komea ja näyttää lähes jatkuvasti siltä kuin olisi kyllästynyt koko maailmaan. En muista nähneeni hänen nauravan juuri koskaan.

Maksan hänelle platinalla, ja se tuntuu olevan hänelle riittävä syy pysyä täällä.

Toistaiseksi hänen henkivartijan taitojaan ei ole juuri tarvittu. Olen viettänyt niin paljon aikaa Thistletopissa, että suurin osa hänen työstään on ollut odottamista.

Hän tietää, että etsin jotakin syvemmällä raunioissa.

Hän ei kysy mitä.

En usko, että häntä kiinnostaa.

Orik haluaa palkkansa ja mahdollisuuden lähteä sen jälkeen.

Siinä on jotakin virkistävän yksinkertaista.

Olen kyllä huomannut, miten hän katsoo Lyrietä.

Ilmeisesti edes täysin kyllästynyt mies ei ole niin kyllästynyt.

Lyrie Akenja

Löysin Lyrien Magnimarista silloin, kun hänellä meni huonosti.

Pathfinder-seura oli juuri ilmoittanut, ettei häntä hyväksytä noviisiksi.

Hän ei ole vieläkään päässyt siitä yli.

Hän uskoo, että he pitivät kopiot hänen muistiinpanoistaan ja hakemustutkielmastaan itsellään, vaikka eivät halunneet häntä joukkoonsa.

En tiedä, pitääkö se paikkansa.

Mutta tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun ihmiset ottavat sinusta sen osan, josta pitävät, ja hylkäävät loput.

Palkkasin hänet, koska hän osaa arkaanista magiaa, tuntee vanhoja rakennuksia ja pystyy lukemaan thassilonia. Maksan hänelle platinalla siitä, että hän tutkii Thistletopin raunioita ja muinaisesineitä.

Minun lisäkseni hän on ainoa täällä, jota nämä asiat oikeasti kiinnostavat.

Nyt kun vietän suurimman osan ajastani alempana tähystyslavalla, Lyrie saa pitää yläkerran tutkimushuoneen lähes kokonaan itsellään.

Hän näyttää viihtyvän siellä.

Luulen, että hän pitää kirjoista enemmän kuin ihmisistä.

Siinäkin hän saattaa olla oikeassa.

Lyrie on parikymppinen, tummaihoinen nainen, jolla on pitkät hiukset tiukoilla maissileteillä. Hän ajattelee itsestään huonosti, ja vuosien mittaan siitä on kasvanut katkera kuori kaiken muun ympärille.

Hän loukkaantuu helposti ja olettaa yleensä, että ihmiset tarkoittavat pahaa.

Usein he tarkoittavatkin, joten en tiedä, miksi sitä pidetään niin suurena vikana.

Hänen ainoa oikea ystävänsä näyttää olevan kissafamiliaari Skivver.

Sekin raapii tavaroita ja merkkaa reviiriään ympäri huoneita.

Ehkä he sopivat hyvin yhteen.

Tsuto

Tsuton isä omistaa Sandpointin lasitehtaan, ja sen alta kulkee salakuljettajien tunneli kohti katakombeja.

Siitä on ollut meille paljon hyötyä.

Tsutosta itsestään vielä enemmän.

Kukaan ei ole minulle yhtä uskollinen kuin hän.

Hän ei pettäisi minua. Jos hänet vangittaisiin ja häntä kuulusteltaisiin, hän pysyisi hiljaa.

Hän todella uskoo, että jos hän kuolee, minä herätän hänet vielä jonain päivänä henkiin, kun olen tarpeeksi voimakas.

En ole koskaan luvannut sitä aivan niin suoraan kuin hän kuvittelee.

Mutta ehkä teen sen.

Hän johti joukkoa, joka haki isäni arkun hautausmaalta ensimmäisen hyökkäyksen aikana, ja nykyään hän laatii suurimman osan suunnitelmista Sandpointin lopullista hyökkäystä varten.

Hän on älykäs.

Ja hyödyllinen.

Valitettavasti hän on myös rakastunut minuun.

Tsuto sanoo minulle jatkuvasti, että olen kaunis, aivan kuin hän kuvittelisi sen olevan kohteliaisuus.

Aivan kuin en olisi kuullut sitä koko elämäni.

Aivan kuin se ei olisi yksi niistä asioista, joita vihaan itsessäni kaikkein eniten.

Hän ei ymmärrä, että kauneuteni on osa sitä kirousta, josta yritän päästä eroon.

Olen nähnyt, miten hän katsoo uutta kättäni.

Hän yrittää peittää sen, mutta hän ei pidä siitä.

Se häiritsee minua enemmän kuin haluaisin myöntää.

Jos Tsuto todella rakastaa minua niin paljon kuin väittää, hänen täytyy ymmärtää yksi asia: minä en ole muuttumassa takaisin sellaiseksi tytöksi, johon hän rakastui.

Minä olen muuttumassa joksikin aivan muuksi.

Ja hänen on opittava rakastamaan sitäkin.

Maininnat